89 kilometriä moottoritietä, kehä kolmosta, Tuusulanväylää. Siinä on Lumohalli (mistähän lienee nimensä saanut), Hanna odottaa lehtisalissa. Kiva lähteä, kun Hanna lupasi tulla seuraksi. Oli toinenkin syy: halusin nähdä pelin.
Lumohallissa ei kyllä ole sitä lumoa kuin Loimaan liikuntahallissa, valitan. Ahdas aula, hämäräkin, mutta onneksi pelihallissa on valoisaa – ja hyvät penkit.
Järjestysmies kysyi, kestikö kauan ajaa Loimaalta. Sanoin, etten tiedä, tulin Lohjalta, Hanna Helsingistä. Siinähän ihmetteli.
Oli meitä vieraiden kannustajia noin kaksi penkkiriviä, ja kokoonpano ensi luokkaa. Pelaajien kokoonpano sen sijaan esittelyssä hätkähdytti: poissa ovat Oivanen, Friberg ja Shestak, poissa on Lauri Rantanen. Ankeus iski, ”kuinka vaan nyt meitin käy?” Toivottavasti pelaajilla ei ole yhtä orpo olo.
Ei ollut. Vaikka Vantaan ankat aloitti vahvasti ja voitti nippa nappa ensimmäisen erän, – ainahan he ovat yhden erän voittaneet, silti hävinneet, muista se – niin ei Hurrikaanilla ollut hätäpäivää. Silti kyllä jännitti katsomossa. Järkyttävän vahvoja hyökkäyksiä, Ropposen iskut osataan torjua, mutta osaa vierasjoukkuekin: Toiviainen pelasi Oivasen paikalla, hienosti selvisi siinä. Kun toinen erä voitettiin selvästi, tarjottiin itsellemme munkkikahvit tauolla. Kolmas erä oli Hurrikaanin juhlaa, kotijoukkueella oli rivit sekaisin, sanoo hurrikaanifani sillä varmuudella mitä täydellinen tietämättömyys tuo. Ei tarvitse tietää, nauttia vain pelistä. Neljännessä erässä pelkäsin että joudutaan viidenteen, niin tasaisesti edettiin eräpalloon, joita niitäkin oli molemmilla vuoron perään mutta onneksemme pallo päätyi kotikenttään ja ratkaisi voiton Hurrikaanille.
Lumon rummutus on aivan eri kulttuurista kuin Loimaalla. Loimaalla kunnioitetaan pelitilannetta, ja rummutus loppuu kun pallo isketään peliin, Vantaalla se vasta alkaa. Häiritsee pahasti katsojan keskittymistä, muusta en tiedä sanoa. Toinen paha häiriötekijä Lumossa on kuuluttaja. Siitä sen enempää.
Kaisa Rinne
Hurrikaanin Sammatti-Lohjan faniosaston perustajajäsen